Älä juokse! Saatat kaatua.

Älä kiipeä! Saatat tippua.

Et voi mennä siihen kiipeilytelineeseen, sillä se on kielletty alle 5-vuotiailta!

”Et voi kiivetä noin korkealle, sillä kaikki lapset eivät tuohon pysty!”

Ajattele, että sinulla on valtava into liikkua ja halu kokeilla omia taitoja, mutta perässäsi kulkee tyyppi jolla on jäänyt levy päälle. ”Älä sitä, älä tätä, varo varo…”. Opettelet kävelemään, mutta sinua kannetaan paikasta toiseen, koska siinä saattaa sattua tai vauhtisi on aikuisen mielestä liian hidas. Palat halusta testata kuinka nopeat jalat sinulla tänään on, mutta suunnitelmasi torpataan, koska saattaisit kaatua.

Me aikuiset olemme välillä vähän kummaa sakkia. Toki todellisia vaaran paikkojakin on, eikä niitä sovi vähätellä. Rohkenen kuitenkin veikata, että iso osa kielloista on lopulta melko turhia ja usein erilaiset säännöt ja uskomukset istuvat vuosikymmenien tiukassa otteessa. On hyvä muistaa, että liikkumaan opitaan tekemällä. Jotta taidot kehittyvät, vaatii se toistoja ja harjoittelua. Mahdollisuutta kokeilla ja ennen kaikkea lapselle lupaa liikkua, tehdä itse. Olipa sitten kyse kävelemisen tai vaikka kiipeilyn opettelusta.

Lapselle liikkuminen on luontaista. Se on hänen tapansa olla, siirtyä paikasta toiseen, leikkiä ja tutkia ympäristöä. Lapsi kokeilee omia taitojaan ja haluaa oppia uutta. Hänellä on intoa, halua ja motivaatiota ja silloin tarvitaan kannustavaa ja turvallista aikuista, joka ohjaa ja opastaa, jatkuvan kieltämisen sijaan. Kyse ei itse asiassa ole pelkästään liikuntataitojen oppimisesta, vaan myös siitä miten lapsi itsensä ja omat taitonsa kokee. Kun lapsi saa olla aktiivinen, yrittää ja onnistua, vahvistuu siinä samalla sekä itsetunto ja minäkuva. Hän oppii sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä, sekä oivaltamaan ettei kaikki tapahdu nyt ja heti. Näitä taitoja tarvitaan läpi elämän.

Liikuntakasvatuksen yhteydessä puhutaan usein liikkujan minäkuvasta, eli siitä miten ja millaisena lapsi itsensä sekä omat taitonsa käsittää. Minäkuva muodostuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, joten omasta toiminnasta saatavalla palautteella on valtava vaikutus minäkuvan ja sitä kautta myös itsetunnon kehittymiseen. Jos lapsen liikkumisesta saama palaute on jatkuvasti kielteistä, heijastuu se todennäköisesti negatiivisesti hänen käsitykseensä itsestään, mutta yhtälailla myös siihen miten hän liikkumiseen suhtautuu. Jatkuvat kiellot ja varoittelut voivat luoda lapseen epävarmuutta sekä hänen omista taidoistaan, mutta myös yleensä koko liikkumista kohtaan. Jokainen meistä varmasti voi allekirjoittaa, millainen eteenpäin vievä voima puolestaan myönteinen ja kannustavan palaute on.

”Et voi mennä siihen kiipeilytelineeseen, sillä se on kielletty alle 5-vuotiailta!”

Tämän tapaiset lauseet saavat minut näkemään punaista, mutta ennen kaikkea kysymään miksi. Mikään liikuntataito ei lopulta ole sidoksissa ikään, vaan jokainen lapsi kehittyy taidoissaan yksilöllisesti. Taitojen kehittymiseen vaikuttavat toki luontaiset ominaisuudet, mutta ennen kaikkea ympäristö ja ilmapiiri. Miten liikkumiseen suhtaudutaan ja miten sitä vahvistetaan? Sallitaanko ja kannustetaanko liikkuumiseen? Ohjataanko ja opastetaanko vai odotetaanko taitojen kehittyvän itsestään?

Erilaiset ikään liittyvät liikkumisen rajoitukset ovat yleensä huonosti perusteltavissa, sillä eihän taidot ole suoraan yhteydessä ikään. Tätäkin asiaa on syytä tarkastella hieman laajemmin ja esimerkiksi turvallisuuuden näkökulmasta, tällaisella ikäraja-ajattelulla mennään usein pää edellä puuhun. Lapsen taidot eivät nimittäin kehity odottamalla ja jos hän ei saa harjoitella vaikkapa sitä kiipeämistä, on melkoinen riski päästää hänet kylmiltään kiipeilytelineeseen, vieläpä monen vuoden odottelun jälkeen. Kehitys tapahtuu pikku hiljaa ja askel askeleelta lapsen taidot vahvistuvat, kun hänellä on mahdollisuus niitä harjoitella.

Lapsen tulisi saada harjoitella liikuntataitoja monipuolisesti kehityksen eri vaiheissa. Pienen ihmisen kasvaessa myös kehon mittasuhteet muuttuvat, jolloin jo aiemmin opittuja taitoja pitää vähän kuin uudelleen koodata omassa kehossa. Taidot eivät ilmesty hammaskeijun lailla yön aikana, vaan niiden oppiminen vaatii toistoja ja harjoitusta. Siihen lapsilla on jo itsessään sitä tarvittavaa intoa ja motivaatiota, joten roolimme kasvattajina lienee ilmiselvä.

Liikkumiseen liittyvät säännöt ja rajoitukset istuvat useimmiten puhtaasti totutuissa tavoissa. Aina ennenkin on tehty näin ja samalla siihen ajatukseen on jääty vähän jumiin. Näiden jumien ravistelemisen koen omaksi sydämen asiakseni, niin pienten lasten äitinä kuin kasvatusalan ammattilaisenakin. Me aikuiset saatamme välillä taiteilla sellaisia rajoituksia, joita emme lopulta osaa itsekään järkevästi perustella. Siksi onkin ihan paikallaan tarkastella sitä omaa toimintaa vähän tarkemmin. Pohtia sitä mikä todella on vaikkapa turvallisuuden kannalta perusteltua ja missä kohtaa voisi vähän hellittää otetta ja ottaa itsekin ilon irti liikkumisesta.

Lapsen ikä tai kehitykselliset erot liikuntataidoissa eivät saisi olla peruste estää tai rajoittaa liikkumista. Jos lapsen kekseliäisyys ja taidot riittävät esimerkiksi kiipeilemiseen, ei tekemistä saisi estää sillä verukkeella, että joku toinen ei siihen pysty. Taitojen kehittymisen ei yleensäkään tulisi perustua vertailuun, vaan yksilöllisyyteen. Siihen että jokainen lapsi saa liikkua omana itsenään, omalla taitotasollaan ja kokea onnistumisia. Tämän myönteisen kulttuurin vahvistamisessa me aikuiset olemme vallan kahvassa.

Haastankin meidät kaikki kokeilemaan, miten monella eri tavalla ja suunnalla liukumäessä voi liikkua ja kuka sanoo kaikista vähiten älä tai ei. Liikunnan iloa ja aurinkoa viikonloppuun!

Lasten päällä olevat keski-suomalaisen Ruoko designin suunnittelemat Oloja-paidat saatuu yhteistyönä.

Postauksen kuvat: Markus Metsänen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.