*Postaus sisältää blogi-yhteistyönä saatuja tuotteita

Elämme aikaa, jolloin hyvinvoinnista puhutaan varmasti enemmän kuin koskaan. Minusta on hienoa kuinka myös lapset on otettu osaksi keskustelua ja erityisesti heidän liikunnallisen aktiivisuuden edistämiseen on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Sitä pidetään tärkeänä ja siihen halutaan satsata. Toisaalta kuluneen vuoden aikana on noussut esiin erityisesti lasten liikuntaharrastuksiin liittyvä suorituskeskeisyys ja kasvavat vaatimukset. Lasten parissa kuntouttavaa työtä pitkään tehneen fysioterapeutin ja osteopaatin Tiina Lehmuskosken mukaan tämän hetken harrastuskulttuurissa on paljon ammattimaisen harjoittelun piirteitä, jotka kuormittavat lapsia niin henkisesti kuin fyysisesti. Kasvaneet treenimäärät vievät ison siivun pienen ihmisen arki-illoista ja viikonlopuista. Tavallinen arkiliikunta jää ymmärrettävästi harrastusten varjoon, sillä eihän aika eikä voimavarat yksinkertaisesti riitä kaikkeen.

”Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus monipuoliseen liikkumiseen myönteisessä ja kannustavassa ilmapiirissä. Mahdollisuus kokea onnistumisia ja ennen kaikkea tuntea riittävänsä ihan omana itsenään.”

Pienten lasten äitinä ja kasvatusalan ammattilaisena pidän lasten liikkumista tärkeänä asiana. Sanon usein, että kaikki liikunta on plussaa, mutta samalla peräänkuulutan liikunnan iloa, joka on keskeisessä roolissa pysyvän, liikunnallisen elämäntavan sekä sisäisen motivaation rakentumisessa. Puhun liikunnan puolesta, mutta peräänkuulutan yhtälailla myös vastuullisuutta. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus monipuoliseen liikkumiseen myönteisessä ja kannustavassa ilmapiirissä. Mahdollisuus kokea onnistumisia ja ennen kaikkea tuntea riittävänsä ihan omana itsenään.

Liikuntaharrastuksissa on paljon hyvää, mutta toisaalta osan yllä leijuu hyvin vaativa ja suorituskeskeinen varjo. On lajeja, joiden kulttuurissa istuu syvällä uskomus isojen harjoitusmäärien välttämättömyydestä ja kurinalaisuudesta. Kasvavassa iässä oleva lapsi altistuu valtavalle fyysiselle ja usein myös henkiselle kuormalle, koska sen uskotaan olevan lajissa kehittymisen kannalta välttämätöntä. Silloin kun periaate on tulos tai ulos, ei toiminta yksinkertaisesti täytä lasten harrastustoiminnan kriteerejä.

Minusta on äärimmäisen hienoa, kuinka moni entinen huippu-urheilija ja alan vaikuttaja on alkanut puhua lasten harrastustoiminnan vastuullisuuden puolesta. Tavoitteena harrastuskulttuuri, jossa lapset saavat kirjaimellisesti harrastaa liikuntaa, ilman paineita eikä suinkaan hinnalla millä hyvänsä. Yksi näistä vaikuttajista on pitkän linjan terveydenhuollon ammattilainen, fysioterapeutti ja osteopaatti Tiina Lehmuskoski, joka on tehnyt pitkään erityisesti kuntouttavaa työtä lasten sekä huippu- ja ammattiurheilijoiden parissa. Tiina on kuntouttanut vastaanotollaan tuhansia eri urheilulajeissa vammautuneita lapsia ja aikuisia, joten hän todella tietää mistä puhuu yhdistäessään vastuullisuuden käsitteen lasten liikuntaharrastuksiin. Vuosien työkokemuksella Tiina päätti kirjoittaa kirjan meille kaikille liikkuvien lasten vanhemmille sekä lasten liikuntakasvatuksessa mukana toimiville.

Urheileva lapsi -vastuullinen vanhempi- kirjan* tavoitteena on edistää harrastuskulttuuria, joka innostaa lapsia liikkumaan monipuolisesti myönteisessä ilmapiirissä ja tukee osaltaan lapselle terveen liikunnallisen pohjan rakentumista. Sellaista joka kantaisi aina aikuisikään saakka, riippumatta siitä, tuleeko lapsesta huippu-urheilijaa vai ei. Tiina on törmännyt myös itse vanhempana haasteeseen löytää lapsilleen sellaista liikuntaharrastusta, joka täyttäisi nämä piirteet.

Sain Tiinan kirjan luettavaksi itse asiassa jo viime keväänä. Olen pyöritellyt sen teemoja mielessäni ja pohtinut, miten kirjoittaa aiheesta ratkaisukeskeisesti mutta kuitenkin rehellisesti. Tiedän että aihe on herkkä ja herättää mielipiteitä. Tarkoitukseni ei ole arvottaa harrastuksia paremmuusjärjestykseen eikä syyllistää kenenkään perheen valintoja. Jokainen meistä vanhemmista toimii varmasti lapsensa parhaaksi. Kirja pysäytti minut kuitenkin pohtimaan lasten liikunta- ja harrastuskulttuuria niin äidin kuin kasvatusalan ammattilaisen näkökulmasta ja mielestäni avoimuus tämän teeman äärellä on välttämätöntä. Kuten Tiinakin kirjoittaa, on yksikin loppuun palanut tai rasitusvammoista kärsivä lapsi liikaa. Kulttuuri ei koskaan muutu, jos vastuullisuus sivuutetaan ja hyväksytään hiljaa.

Kirja puhuttelee ja herättelee lukijaa vakavilla esimerkeillä, mutta ohjaa samalla rakentavasti ja ratkaisukeskeisesti huomioimaan monia tärkeitä seikkoja lasten liikkumiseen liittyen. Siksi suosittelenkin kirjaa lämpimästi kaikille liikkuvien lasten vanhemmille sekä valmennus- tai kasvatustyötä lasten liikunnan parissa tekeville. Tiina nostaa kirjassa monipuolisesti esiin harrastusten ja liikkumisen vastuullisuutta, tavoitteita, lapselle sopivaa harjoitusmäärää, palautumista, ravitsemusta, lepoa sekä urheiluvammoja. Kirjassa ei pureuduta liikkumiseen ainoastaan fyysisenä harjoitteena, vaan siinä tuodaan taitavasti esiin myös liikunnan psyykkinen näkökulma. Ja kuinka tärkeää lasta onkaan ohjata kuuntelemaan minä-viestejä ja opettaa samalla itsetuntemusta. Näistä taidoista kun on hyötyä läpi elämän, kaikilla sen osa-alueilla.

Samalla Tiina peräänkuuluttaa valmentajien, mutta ennen kaikkea meidän vanhempien vastuuta ja roolia lapsen liikuntaharrastuksessa. Tunnollinen lapsi voi lähteä harrastukseen hyvillä mielin, mutta todellisuudessa häntä saattaakin ohjata velvollisuudentunne tai treenikaverit. Itse toiminta voi tuntua pelkältä pakolta ja suoritteelta, joka on vaan hoidettava. Harrastus voi toki olla lapselle yhtälailla mieluinen, mutta on hyvä muistaa, että myös mukavat asiat kuormittavat silloin kun kokonaiskuorma on liian suuri. Kuormitus ei heijastu ainoastaan lapsen fyysiseen jaksamiseen, vaan voi näkyä esimerkiksi koulussa keskittymisen tai oppimisen haasteina. Lapsi on kokonaisuus, siinä missä me aikuisetkin.

Kasvatuksellisesta näkökulmasta liikuntakasvatuksen tulisi tukea lapsen tervettä ja tasapainoista kasvua ja kehitystä. Edistää hyvinvointia, auttaa minäkuvan ja -pystyvyyden tunteen rakentumisessa sekä edistää sisäisen liikuntamotivaation kehittymistä. Siksi haluan nostaa esiin riskit, joille lapsen liiallinen ylikuormittaminen altistaa. Hiljalleen se alkaa heijastuu kaikille elämän osa-alueille ja vaikuttaa lapsen yleiseen jaksamiseen, mielialaan, tarkkaavaisuuteen ja altistaa oppimisen haasteille. Lisäksi on tärkeää pohtia, millaisia tulevaisuuden liikkujia haluamme kasvattaa ja millaista liikuntakulttuuria vanhempina haluamme ylläpitää?

Tiedän että on olemassa liikuntaharrastuksia, joissa lapset saavat liikkua monipuolisesti ja toimintaa kannattelee vastuullisuus. Esimerkiksi 8-vuotias tyttäremme on saanut harrastaa voimistelua seurassa, jossa suhtauduttiin hyvin ymmärtäväisesti ja joustavasti toiveeseemme harjoitusmäärien vähentämisestä. Tämä oli valmentajalle järjestelykysymys, eikä syy sulkea lasta joukkueen tai lajin ulkopuolelle.

Samalla haluan kuitenkin herätellä Tiinan tavoin ratkaisukeskeisesti siihen tosiasiaan, ettei tämä valitettavasti toteudu kaikessa harrastustoiminnassa. Kyse on myös arvoista, joita harrastustoiminta ja -kulttuuri lapselle välittää. Millaiset arvot toimintaa ohjaavat, jos harrastus velvoittaa lapsen esimerkiksi sairaana seuraamaan harjoituksia? Rohkenen kysyä, että kuinka moni meistä aikuisista seisoo kuntosalilla tai lenkkipolun varrella sairaana seuraamassa, kun kanssatreenaajat kyykkäävät tai kirmaavat juosten ohi?

Meidän perheessä kummallakin vanhemmalla on vahva urheilutausta, mutta lapsistamme ei tarvitse tulla tavoitteellisesti treenaavia tai kilpaa urheilevia. He saavat valita polkunsa omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Vanhempina meidän tärkeänä tehtävänä on kuitenkin tukea lasten luontaista liikkumista ja perusliikuntataitojen kehittymistä osana arkea. Kannustaa, innostaa ja mahdollistaa liikkuminen, mutta sen rinnalla huolehtia myös riittävästä levosta, joka turvaa osaltaan lapsen tasapainoista kasvua ja kehitystä. On hyvä muistaa, että liikunnalliset elämäntavat omaksutaan parhaiten silloin, kun ne ovat luonteva osa arkea ja lapsi saa kokea liikunnan iloa. Sisäinen motivaatio on keskeinen oppimista ja kehittymistä edistävä voima, jota suorittaminen ei edistä -vaan päinvastoin. Liikuntaharrastukset ovat hyvä asia, mutta niin on arkinen, ihan tavallinen yhdessä liikkuminenkin.

Olen käynyt useita keskusteluja muiden vanhempien kanssa ja niissä nousee lähes joka kerta esiin vähintäänkin varovainen ihmettely isoista harjoitusmääristä sekä jonkinlainen paine siitä, että lapsen pitäisi harrastaa. Tällä tekstillä haluan sanoa, ettei harrastaminen ole hyvän lapsuuden mittari eikä myöskään liikuntaharrastus ole edellytys liikunnallisen elämäntavan omaksumiselle -ainakaan hinnalla millä hyvänsä. Ihan todella, usein vähempikin riittää.

Tyttäremme voimisteluharrastus on sittemmin vaihtunut hänen omasta toiveestaan tanssiin ja harrastusmäärät vähentyneet yhteen viikkokertaan. Päätöstä on tuntunut vanhempana tärkeältä tukea. Pidämme tärkeänä, että pienen koululaisen arjessa on riittävästi aikaa leikille, kavereille ja perheen kanssa puuhastelulle. Ilolla seuraan tämän liikunnallisen ja niin rakkaan tytön kasvua ja kehitystä. Tätä intoa ja iloa liikkumiseen haluamme kannatella niin, että saamme nähdä tuon valloittavan hymyn kaikessa hänen tekemisessään jatkossakin. Perheen 5-vuotias kuopus puolestaan harrastaa legoilla rakentamista ja suunnittelee aloittavansa hip hop-tanssin. Pienistä harrastusmääristä huolimatta arkisen liikkeen määrä on perheessämme vakio ja sitä tehdään ilolla, ei suorittamalla.

Pidetäänhän yhdessä huolta siitä, ettei liikkumisesta tulisi lapsille suorite vaan luontainen tapa kasvaa ja kehittyä, myönteisessä, kannustavassa ja ennen kaikkea vastuullisessa ilmapiirissä.

*Tiina Lehmuskosken kirja, Kuvien Ruoko design Oloja-paidat sekä minun Népra Yed Joggers-housut saatu

Postauksen kuvat: Markus Metsänen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.