Sain jokin aika sitten yhdeltä lukijalta kysymyksen, miten yhdistän opiskelun perhe-elämään ja kuinka saan ajan riittämään kaikkeen? Tätä on muuten kysynyt moni muukin, ja siksi ajattelin kirjoittaa aiheesta oman postauksen.

Opiskeluelämään hyppääminen näin aikuisiällä ei suinkaan ole mitenkään harvinaista. Pelkästään omasta lähipiiristä löytyy monta alan vaihtajaa tai oman osaamisen täydentäjää. Tyytymättömyys omaan työhön tai halu muutokseen ja itsensä kehittämiseen taitavat usein olla perustelujen kärkipäässä. Toisaalta tämän päivän työelämä on monelta osin melko vaativaa, mikä kysyy työntekijältä yhä enemmän valmiuksia pysyä mukana sen muutoksissa ja murroksessa.

Minulle ajatus jatko-opiskelusta kirkastui oikeastaan jo silloin, kun palasin lasten syntymän jälkeen takaisin työelämään. Aloitin heti työn ohessa lasten liikuntakasvatuksen opinnot ja ne veivät minut heti mukanaan. Motivaatio itsensä kehittämiseen oli samantien korkealla. Erilaisia kehittämisajatuksia ja ideoita alkoi putkahdella mieleen tämän tästä ja jotenkin tunsin olevani omimmillani, kun opin uutta ja sain laajentaa osaamistani. Tuntui myös valtavan palkitsevalta, kun sain töissä lapset ja ainakin osan työkavereistakin innostumaan.

Vaikka töihin paluu, pikku lapsiarki ja opiskelu olivat jo silloin melkoinen palapeli, ei se kuitenkaan tuntunut mahdottomalta. Suuressa kuvassa tarkasteltuna se antoi paljon enemmän, kuin mitä otti. Toisaalta oma motivaatio opiskeluun oli myös korkealla ja ratkaisukeskeisenä ihmisenä näin edessä asioita, jotka piti vain järjestellä omaan arkeen sopivaksi. Tekemällä opiskeluun muodostui toimivia rutiineja ja sitä keskeneräisyyden tunnetta piti vain oppia sietämään. Kun sain opinnot valmiiksi, huomasin että motivaatio opiskeluun ja itsensä kehittämiseen oli yhä tallella. Jotenkin minulla oli koko ajan vahva tunne siitä, että haluan opiskella vielä lisää ja vahvistaa omaa osaamistani, jotta pääsen kohti omia tavoitteitani.

Miten tämä kaikki sitten sujuu käytännössä?

Oma opiskelu-lukujärjestykseni on rakennettu niin, että siihen jää tyhjää tilaa. Tämän ajan käytän pääasiassa itsenäisten tehtävien tekemiseen. Suunnittelen viikottain mitä teen minäkin päivänä ja pyrin tekemään tehtävät sillä aikaa kun lapset ovat koulussa ja päiväkodissa. Erityisesti on osattava sietää sitä keskeneräisyyttä, sillä koko ajan on jotakin mitä voisi tehdä. Oman jaksamisen ja myös perheen kannalta on osattava tauottaa ja jakaa opiskelu fiksusti. Myös vapaapäiviä tarvitaan ja ne pitääkin osata suunnitella itselleen.

Hyppy tähän täysipäiväiseen opiskeluun perhe-elämän rinnalla vaati kuitenkin pari vuotta aikaa, sulattelua ja asioiden kirkastamista. Eihän tällaisia päätöksiä tehdä hetken mielijohteesta. Ja vaikka ajatus opiskelusta oli itselle vahva ja kirkas, liittyi siihen myös epävarmuuden tunteita. Hyppy uuteen ja tuntemattomaan tuskin harvoin on mitenkään yksioikoinen juttu, vaan siihen liittyy innostuksen rinnalla myös epävarmuuden tunteita. Minulle oman lähipiirin tuki ja kannustus on ollut tärkeää. Erityisesti se tuki, jonka olen omalta puolisolta saanut on ollut korvaamatonta. Ja se jos mikä on rakkautta ja kumppanuutta parhaimmillaan, että voi nähdä toisen haaveet yhtä tärkeinä ja arvokkaina kuin ne omatkin.

Toisaalta koen että perhearki toimii myös tasapainottavana tekijänä. Opiskeluun on käytettävissä x määrä aikaa, mikä asettaa työskentelylle hyvän aikaikkunan ja perhearki puolestaan vie ajatukset opiskeluista toisaalle. Lisäksi opiskelussa, kuten monessa muussakin asiassa toimii avoimuus sekä asioiden ja tarpeiden ääneen sanoittaminen. Kirjoitus- ja lukurauhaa tai ylipäänsä apua saa paremmin esittämällä toiveensa ääneen, kuin olemalla hiljaa ja olettaen että ympärillä on ajatusten lukijoita. Onhan tämä opiskelu monella tapaa erilaista näin aikuisiällä. Alan pysyessä samana, ei kaiken tiedon sisäistäminen ole täysin uutta, vaan monessa suhteessa osaamisen laajentamista ja syventämistä. Ja toki aikaa vapautuu muille asioille, kun ei tarvitse enää pyöriä punaisissa haalareissa pitkin kaupunkia.

Miten aika sitten riittää kaikkeen?

Kaikessa tässä on pitkälti kyse itsensä johtamisesta, asioiden järjestelemisestä ja voimavarojen summaamisesta. Kyse on kokonaiskuvan hallitsemisesta, joka koostuu pienistä osista. Ja jotta paletti pysyy kasassa, on pitänyt opetella säätelemään voimavaroja ja priorisoimaan sitä mihin satsaa ja mikä jää vähemmälle. Tämä sama pätee niin opiskeluun kuin oikeastaan kaikkeen muuhunkin elämässä. Sääteleminen on välttämätöntä, sillä aika ja paukut eivät riitä kaikkeen. Kyse ei myöskään ole pelkästään minusta, vaan koko perheen arjesta ja hyvinvoinnista. Tänä syksynä päätin luopua myös ohjaustyöstä, jotta aikaa jää enemmän perheelle ja niille asioille jotka ovat listan kärkipäässä.

Kaiken kaikkiaan tämä opiskelu on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Tunnen että olen löytänyt sen oman jutun ja arki on kaikin puolin sujuvaa. Toisaalta koulupäivät ovat olleet myös väsyttäviä, sillä jatkuva uusien asioiden, järjestelmien ja käytänteiden omaksuminen vei varsinkin alussa valtavasti voimia. Siksi olen tietoisesti säädellyt myös omaa liikkumistani niin, että se tukee hyvinvointia ja jaksamista, eikä päinvastoin. Umpiväsyneenä on turha puskea treenejä verenmaku suussa, kun jaksamisen kannalta järkevämpää on silloin liikkua kevyemmin ja käydä vaikka reippaalla kävelyllä.

Pikku hiljaa näiden parin kuukauden aikana opiskeluun on tullut rutiinia ja arki sen ympärillä tuntuu sujuvalta. Ja nyt kun energiatasot on taas entisellään, on ollut ihanaa ja virkistävää pinkaista myös vauhdikkaammin noille syksyisille lenkkipoluille.

Kuvat: taitava Markus Metsänen

Kuvien supermukavat Népran Yed Joggers-housut saatu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *