Kerroinkin jo viime viikolla Instagram-tililläni uusista tuulista, joita syksy tuo tullessaan. Syyskuussa aloitan luokanopettajan opinnot täällä Jyväskylän yliopistossa ja näin yksi haaveistani käy toteen. Hyppään varhaiskasvatuksesta koulumaailmaan, mutta ennen kaikkea pääsen laajentamaan ja kehittämään omaa osaamistani kasvatusalalla. Täysin uutta tämä ei ole, sillä olenhan opiskellut aiemmin sekä työn ohessa että viimeisen puolen vuoden ajan ”täysipäiväisesti” opintovapaalla ollessa. Tämä muutos on kypsynyt mielessä jo pidemmän aikaa, mutta tänä keväänä päätin vihdoin hakea yliopistoon ja tässä sitä nyt ollaan. Tavallaan uuden edessä, mutta toisaalta vihdoinkin omalla tiellä.

Matka tähän on vaatinut toki työtä, sillä kouluun hakeminen on aina prosessi useine vaiheineen. Pääsykokeisiin lukeminen ja tulosten odottaminen, soveltuvuuskokeet ja tulosten odottaminen. Näin aikuisena tämä prosessi tuntuu myös erilaiselta, koska elämä ei ole samalla tavalla ”auki” kuin parikymppisenä. Mitä lähemmäs valintaa pääsin, sitä vahvemmin tunsin olevani vihdoinkin omalla tiellä ja että tämä on se minun juttu.

Sen jälkeen kun kerroin näistä uusista tuulista, olen saanut paljon myönteisiä ja kannustavia kommentteja omasta rohkeudesta ja reippaudesta, alalle sopivuudesta ja työn myönteisyydestä. Toisaalta myös muistuttelua kasvatusalan kääntöpuolista ja alan epäkohdista, siitä kuinka nurjiin puoliin kannattaa sitten valmistautua. Ensimmäisistä olen tietysti ollut otettu ja jälkimmäiset saa minut ehkä vähän hämilleen. Olen vähän sitä mieltä että jokaisen meistä on koettava omat kokemuksensa itse. Vaikka minullakin on syyni siihen, miksi siirryn varhaiskasvatuksesta eteenpäin, en silti näe tarpeelliseksi leimata alaa julkisesti. Olen saanut sieltä valtavan hyvän ja monella tapaa opettavaisen pohjan ja työkokemuksen. Omat tavoitteeni ovat kuitenkin toisaalla, joten minun aikani on nyt siirtyä eteenpäin.

Mitä sitten kääntöpuoliin tulee, on tämän päivän työelämä mielestäni kaiken kaikkiaan melko vaativaa, oli sen kenttä mikä tahansa. Työntekijältä odotetaan työssä oppimista, oman osaamisen kehittämistä ja kaikin puolin eteenpäin suuntaavaa asennetta. Toisaalta myös me työntekijät osaamme asettaa työlle uudenlaisia vaatimuksia, eikä vakituinen työ taida enää ole se kaikkein korkein tavoite. Ennemmin tavoitellaan sellaista kokonaisvaltaista tasapainoa elämään, jonka yksi palasista on työ. Silloin vaakakupissa painaa työssä viihtyminen ja sen tarjoamat myönteiset sekä kehittävät haasteet. Itseä kuunnellaan yhä herkemmin ja sitä kuinka paljon työlle ollaan valmiita antamaan. Toisaalta jokainen työ tuntuu varmasti aika ajoin puuduttavalta. Uskon kuitenkin että omalla asennoitumisella ja ajattelutavalla on merkitystä. Siihen voi aina itse vaikuttaa, haluaako nähdä asioiden negatiivisia kääntöpuolia, vai edessä olevia mahdollisuuksia ja myönteisiä seikkoja.

Miltä se sitten tuntuu, kun tietää opintoja olevan edessä usean vuoden ajan? Innostavalta ja mielenkiintoiselta. Hirvittääkö? No ei alkuunkaan, päinvastoin. Kuten joku on hienosti muotoillut, että etäisyyttä unelman ja todellisuuden välillä kutsutaan toiminnaksi. Miksi siis jarrutella, kun voi antaa vaan mennä.

Kiinnostaisiko muuten opiskeluun liittyvät postaukset? Jos kiinnostaa, niin millaiset?

Vaatteet: Népra

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *