”Lapset aloittavat harrastuksen usein siitä syystä, että vanhemmat haluavat antaa lapsilleen mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään. Halutaan tukea lapsen musikaalisuutta, liikunnallisuutta, luovuutta ja muita taitoja.” Lastenpsykiatrian erikoislääkäri, perheterapeutti Janna Rantala

Luin viikolla pysäyttävän jutun lasten liikuntaharrastuksista ja niiden nurjista puolista. Se oli karua luettavaa, kun kokenut fysioterapeutti kertoi kohtaavansa vastaanotollaan jatkuvasti lapsia ja nuoria, joilla on liian kuormittavan tai yksipuolisen treenin aiheuttamia rasitusvammoja ja -murtumia, erilaisia tulehdustiloja ja jatkuvia kipuja. Pahimmassa tapauksessa lapsi on salannut kivut ja loukkaantumiset omilta vanhemmilta ja valmentajalta, eikä ole uskaltanut kertoa niistä. Pelkona epäonnistujan leima tai lähtöpassit joukkueesta, ehkä jopa pettymyksen tuottaminen. Herää kysymys, että onko tämä käsitys niistä mahdollisimman hyvistä lähtökohdista elämään? Tai mistä harrastamisessa oikein olikaan kysymys?

Syyt lasten harrastusten aloittamiselle ovat useimmiten pelkästään myönteiset ja lapsen etua ajavat. Erilaisia harrastuksia tarjotaan perheille ja lapsille osin sosiaalisista syistä ja tietenkin myös taitojen kehittymisen ja vahvistamisen näkökulmasta. Harrastusten taustalla nähdään myös paljon laajempia vaikutuksia. Ja tottahan se on, että niiden avulla voidaan tutkimusten mukaan mm. ennaltaehkäistä syrjäytymistä, vahvistaa vuorovaikutustaitoja ja minäkuvaa, lisätä yhteisöllisyyttä tai tukea koulumenestystä. Harrastukset tarjoavat myös vanhemmille mielekästä tekemistä ja vertaistukea. Sillä eihän siellä vauvamuskarissakaan varmaan käydä siinä toivossa, että lapsesta kehittyisi huippumuusikko, vaan ennemmin kyse on äidin jaksamisen kannalta tärkeästä, mieltä piristävästä tapaamisesta. Ja sitähän ne harrastukset parhaimmillaan juuri ovat. Piristävää ja leppoisaa puuhaa.

Harrastuksissa on paljon hyvää. Parhaimmillaan ja sopivina määrinä ne ovat juuri yhtä virkistäviä, mukavia ja kehittäviä lapselle kuin ne ovat meille aikuisillekin. Sellaista hauskaa ja monipuolista yhdessä tekemistä, jossa leikin lomassa opitaan uusia taitoja. Mutta onko tekeminen silloin enää hauskaa tai leikkimielistä, jos lapselta vaaditaan jatkuvasti liikaa, tai jos ne parhaan ystävän synttäritkään eivät ole riittävän hyvä syy jättää treenejä väliin? Jaksaisitko itse sellaista harrastusta, joka vie sinulta enemmän kuin mitä antaa? Minusta on äärimmäisen surullista, että leppoisasta yhdessä tekemisestä luodaankin pelikenttä, jossa harrastusta aletaan suorittaa ja lapselta vaaditaan kohtuuttomia. Sillä jokainen meistä varmasti tietää, mitä tapahtuu jos vaaditaan liikaa, liian usein, liian kunnianhimoisesti ja liian varhain.

Moni vanhempi toivoo lapselleen harrastusten mukana tuomia hyötyjä. Lasta ohjataan harrastukseen varmasti osin hänen omasta mielenkiinnosta ja toisaalta vanhempi haluaa ehkä tarjota lapselle jotain sellaista, josta itse on saattanut lapsena jäädä paitsi. Se voi olla puhdas toive monipuolisten lajitaitojen oppimisesta ja liikunnan riemun löytämisestä. Nämä ovat pelkästään hyviä perusteluja ja tuottavat varmasti lapselle hyvää. Oleellista kuitenkin on, että vanhempi tiedostaa että kyse on nyt lapsesta, eikä vanhemmasta ja hänen omista toiveistaan. Lapsi voi innostua tai olla innostumatta, ja sen pitäisi olla myös vanhemmalle ihan ok.

Toisaalta harrastusten etuna nähdään myös se sosiaalinen puoli. Pidetään tärkeänä että lapsi oppii toimimaan ryhmässä ja hänen sosiaaliset taidot vahvistuvat. Että hän oppii kannustamaan muita, odottamaan omaa vuoroaan, sekä iloitsemaan omista ja myös kavereiden onnistumisista. Kaikki ovat tärkeitä taitoja. Mutta unohtuiko meiltä se, mitä lapsi on tehnyt aiemmin päivällä päiväkodissa tai koulussa jo kokonaisen työpäivän verran? No harjoitellut näitä tismalleen samoja taitoja. Jatkuvat vuorovaikutustilanteet kuormittavat niin lasta kuin meitä aikuisiakin, joten myös niiden määrää on järkevää säädellä.

Jokaisen perheen arki koostuu omanlaisesta palapelistä ja sen raameja määrittää moni tekijä. Myös harrastusten kohdalla on ihan aiheellista summata yhteen koko perheen voimavaroja. Mikä sopivaa ja järkevää juuri meille, niin lapsen kuin aikuisten kannalta. Asiat kun kulkevat aina käsi kädessä. Harkkapäivät kun voivat olla melkoista rumbaa aikataulujen ja kuskausvuorojen viidakossa. Jos meistä aikuisista arki tuntuu välillä suorittamiselta, niin tekeekö se pitkässä juoksussa poikkeusta lapsen kohdalla? Jos pyristelemme itse irti suorittamisesta tai kaipaamme kiireen vastapainona rauhoittumista, tarvitsee lapsi sitä samaa vähintään yhtä paljon kuin me. Siksi onkin ihan paikallaan tarkastella sitä omaa palapeliä hiukan tarkemmin. Jääkö viikkoon riittävästi vapaapäiviä, jolloin ei ole mitään aikataulutettua ohjelmaa? Onko sitä kuuluisaa tyhjää tilaa, jolloin lapset saavat leikkiä kotona, voidaan ulkoilla yhdessä tai välillä olla tekemättä yhtään mitään?

Kannustaisinkin kuulostelemaan myös lasta herkällä korvalla. Vaikka lapsi lähtee harrastukseen mielellään, se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että koko kuvio saattaa loppujen lopuksi kuormittaa häntä kohtuuttomasti. Me vanhemmat saatamme unohtaa tai sivuuttaa kokonaan sen seikan, että lapsi voi olla koulu- tai päiväkotipäivän jälkeen aivan yhtä poikki kuin me aikuisetkin. Kuulostelemme omaa oloa ja väsymyksen tilaa, mietimme onko tänään järkevää treenata, mutta annammeko lapselle samaan mahdollisuutta? Lapsi saattaa lähteä harrastukseen mielellään kavereiden takia, eikä välttämättä osaa tunnistaa tai sanoa että harkoissa on liian rankkaa. Toisaalta hän voi olla yhtä tunnollinen toimija tai suorittaja kuin sinä itse olet. Lapsi saattaa ajatella, että pitää vaan mennä ja pärjätä. Sillä niin ne muutkin tekevät. Siksi meiltä aikuisilta tarvitaankin herkkyyttä, koska harva lapsi osaa tunnistaa omat rajansa. Onhan siinä meillä aikuisillakin opettelemista.

Toisaalta harrastaminen on monelta kantilta kinkkinen juttu. Sen avulla lapsi opettelee myös sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä, eikä mielipidettä harrastuksen suhteen oikein voi vaihdella tuuliviirin lailla. Ja se vaatii meiltä vanhemmilta tasapainottelua, että opimme tunnistamaan milloin oman lapsen kohdalla on kyse lyhytjännitteisyydestä ja koska taas peli olisi viisainta viheltää kokonaan poikki. Tärkeintä lienee kuitenkin kuunteleva ilmapiiri, jossa lapsi uskaltaa sanoa ajatuksensa ja tunteensa ääneen ja niitä myös kunnioitetaan. Silloin lapsi tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Harrastukset eivät ole hyvän elämän tai lapsuuden mittari, eikä niistä luopuminen tee lapsesta huonoa tai epäonnistujaa.

On hyvä pitää mielessä, että kyse on vapaaehtoisesta toiminnasta, jonka tarkoituksena on edistää perheiden ja lasten hyvinvointia. Järkevästi mitoitetussa harrastuksessa tämä varmasti toteutuu. Mutta silloin kun kasvavaa lasta kuormitetaan liikaa fyysisesti ja henkisesti, kon suuri riski käydä päinvastoin. Pitääkö silloin pyristellä mukana hinnalla millä hyvänsä? Voisiko sitoutumista opetella jotenkin lempeämmin, kuin harrastamalla hampaat irvessä? Eikö harrastuksessa ole silloin jotakin pahasti vinksallaan, jos se vaatii lapselta samanlaista sitoutumista kuin meiltä aikuisilta työhön.

Fiksun harrastuksen tunnistaa siitä, että lapset saavat olla siellä lapsia. Taitoja harjoitellaan lapsia ja heidän kehitysvaiheitaan kuunnellen, leikinomaisesti ja monipuolisesti. Lapset ja nuoret ovat kasvavassa iässä, mikä tarkoittaa automaattisesti kehon mittasuhteiden jatkuvaa muutosta. Järkevässä harrastuksessa se huomioidaan, eikä se ole syy sulkea lasta pois ryhmästä. Ennen kaikkea fiksu harrastus on joustava. Lapsen ja perheen elämä ei silloin rakennu harrastuksen varaan, vaan se on silkkaa ekstraa. Lasten harrastusten tavoite ei mielestäni ole tuottaa huippu-urheilijoita tai huippu-muusikoita, vaan tarjota lapselle myönteisiä kokemuksia ja edistää oppimisen iloa. Luoda onnistumisen kokemuksia ja auttaa lasta löytämään asioita, joita hän tykkää tehdä ja jotka tuottavat hänelle iloa, joka voisi kantaa aina sinne aikuisikään saakka. Luontevimmin se tapahtuu leikin kautta, ei pakottamalla tai ylirasittamalla. Koska eiväthän harrastus ja velvollisuus ole synonyymejä keskenään.

Miksi sitten kirjoitan aiheesta kriittisesti johtuu siitä, että meiltä vanhemmilta tarvitaan herkkyyden lisäksi juuri sitä kriittisyyttä. Me olemme ne tyypit, jotka ilmoitamme ja kuskaamme lapset harrastuksiin, eli vastuu on viime kädessä aina meillä. Meidän velvollisuus on huolehtia siitä, että harrastus tukee lapsen tervettä ja tasapainoista kehitystä, eikä päinvastoin. Jos näin ei ole, on meillä myös velvollisuus puuttua siihen. Meillä perheillä on mahdollisuus valita ja vaikuttaa siihen, millaista toimintaa kukkarollamme ja lasten läsnäololla tuemme. Joten täysin sinisilmäinen ei kannata olla.

On surullista, jos hyvää tarkoitusta ajava harrastustoiminta alkaakin tuottaa hyvinvoinnin edistämisen sijaan lieveilmiöitä, joilla on kauas kantoiset seuraukset. Huoli liian vähän liikkuvista lapsista ei varmastikaan ratkea valmentamalla ylirasitettuja ja liikuntaa vihaavia lapsia. Siksi kannustankin tarkastelemaan laajemmin sitä, millaiset lähtökohdat haluamme lapsillemme antaa ja saako lapsi harrastaa itselleen sopivasti tai olla harrastamatta. Ja toisaalta on hyvä muistaa, että aktiivista elämää ja taitoja voi kehittää monipuolisesti myös harrastamalla omaehtoisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *