Olen törmännyt viime viikkoina moneen huolestuneeseen otiskkoon lasten ja nuorten liikkumattomuudesta. Samassa yhteydessä keskusteluun nostetaan usein puhelimet ja muut älylaitteet, sekä aletaan ihmetellä ja verrata ääneen sitä miten ajat ovat muuttuneet. Mihin ovat kadonneet pihapelit ja kaikki se muu luontainen liikkuminen, joka omassa lapsuudessa on ollut itsestäänselvyys vielä vuosikymmet sitten? Välillä oikein huvittaa kun oma 4-vuotias poika kertoo silmät kirkkaina, miten ennen vanhaan piti hiihtää kouluun. On taidettu kuunnella mummojen ja pappojen kokemuksia tarkalla korvalla. Jaan myös itse tuon huolen liikkumattomuudesta, mutta sen sijaan että jäädään harmittelemaan niiden vanhojen aikojen perään, keskittyisin pohtimaan sitä mikä innostaa lapsia liikkumaan ja miten ylläpidetään lasten motivaatiota liikkumisen suhteen, ihan tässä nykyhetkessä.

Liikunnallinen elämäntapa omaksutaan jo lapsuudessa

Sanotaan että liikunnalliset elämäntavat omaksutaan jo lapsuudessa. Lapsi oppii tekemään niitä asioita, jotka ovat luontainen osa oman perheen arkea. Näkisin että koko perheen myönteinen suhtautuminen liikkumiseen, luo tärkeää pohjaa liikunnallisen elämäntavan omaksumiselle. Ja jotta lapsi voi saada myönteisiä liikunnallisia kokemuksia, täytyy lapselle antaa mahdollisuus siihen. Koulu ja päiväkoti hoitavat oman siivunsa, mutta kyllä se suurin vastuu kuitenkin on perheillä ja meillä vanhemmilla. Samalla kun me aikuiset teemme päivittäisiä valintoja oman hyvinvointimme suhteen, seuraavat lapset niitä silmät ja korvat tarkkana, eläen niiden valintojen äärellä myös itse päivittäin. En suinkaan tarkoita, että kaiken pitäisi pyöriä liikunnan ympärillä, mutta näille asioille on syytä uhrata ajatus jos toinenkin. Jokainen perhe määrittää sen sitten itse, mikä on heille sopivaa ja riittävää.

Liikutaan tai leikitään sitten ohjatusti harrastuksessa, koulussa, päiväkodissa tai vapaammin kotona, niin lapsen into tekemiseen ja liikunnan riemu syntyvät varmasti suurelta osalta siitä, että lapsi tuntee onnistuvansa ja kuuluvansa porukkaan. On tärkeää että lapselle tulee tunne siitä, että minä osaan ja minä saan osallistua. Aikuisena meidän tehtävä on tuottaa niitä mahdollisuuksia ja kokemuksia lapsille ja tarvittaessa madaltaa kynnystä myös lasten kohdalla.

Enemmän liikettä, vähemmän jonottelua ja odottelua!

Seurasin tässä viikolla kun oma pieni poikani oli aamulla innoissaan päiväkodin jumppapäivästä. ”Me mennään tänään jumppasaliin!” Hän kertoi silmät säihkyen. Kun kysyin iltapäivällä miten jumppa meni ja mitä teitte, hän ilmoitti että oli ollut aivan tylsää. He olivat pelanneet jalkapalloa ja hänestä se oli ollut tylsää, koska oli saanut potkaista palloa vain muutaman kerran. Harmi oli suuri. Kysyin pojalta montako palloa pelissä oli mukana, vastaus oli yksi. Ei liene ihme, että siinä on saattanut useampaakin pientä poikaa turhauttaa. Pelin tarkoitus on varmasti ollut pelkästään hyvä ja lapset ovat saaneet liikkua yhdessä. Aikuisen olisi kuitenkin hyvä tarkastella omia ratkaisujaan sieltä lapsen näkövinkkelistä. Innostaisiko sinua itseäsi juosta esim. 100m aidat, jos et pääse aidan yli? Ei ole tarkoitus että aikuinen aliarvioi lapsen taitoja tai päättää etukäteen mihin lapset pystyvät ja mihin eivät, mutta jos on tarkoitus innostaa lapsia liikkumaan, niin ilman onnistumisen tunnetta sitä ei ehkä tapahdu. Siksi kannustan leikinomaisuuteen ja yhdessä tekemiseen.

Heitetään välillä ne säännöt romukoppaan ja käytetään mielikuvitusta!


Pienten lasten liikkumisessa ei ole tärkeintä opetella pelaamaan  säännöillä, vaan harjoitella ihan niitä perusliikkumistaitoja leikinomaisesti. Ja niitä taitoja opitaan parhaiten silloin kun lapsi saa harjoitella ja osallistua, liikkua mahdollisimman monipuolisesti ja mahdollisimman paljon. Jalkapallon pelaamisessa se esimerkiksi tarkoittaa sitä että lapsi saa käsitellä erikokoisia palloja mahdollisimman paljon. Kun jätetään sivummalle ne perinteiset säännöt ja sujautetaan pelikentälle vähintään yhtä monta palloa, kuin on innokkaita Litmasiakin, alkaa tapahtua! Uskallan veikata että taidot kehittyvät silloin suuremmalla todennäköisyydellä ja tekeminen on tuplasti hauskempaa. Ja silloin kun tekeminen on hauskaa ja lapsi kokee onnistuvansa, ei motivaatiosta juuri tarvitse huolia. Lapsi oppii samalla keskittymään myös omaan tekemiseen, mikä on kehittymisen kannalta oleellista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että aikuisen pitäisi vältellä lapselle vaikeita osa-alueita tai suojella lasta pettymyksiltä. Päinvastoin! Haastavissa asioissa toistoja tarvitaan entistä enemmän, mutta silloinkin liikkuminen ja harjoittelu voivat olla hauskaa ja mielekästä. Pettymyksiltä ei voida aina välttyä, vaikka aikuinen olisi millainen jonglööri. Eikä tarvitsekaan, sillä ne tunteet kuuluvat myös lapsen kasvuun ja kehitykseen. Ne ovatkin jo sitten ihan erillisiä asioita, lapsen yksilöllinen kehitysvaihe ja kynnyksen madaltaminen nimittäin.

Jokainen lapsi on yksilö ja lapset voivat olla myös liikkujina hyvin erilaisia. Yksi tykkää vauhdista ja kokeilee rohkeasti uusia temppuja, kun toinen puolestaan on varovaisempi ja harkitsevaisempi liikkeissään. Liikunnalla on merkittävä rooli lapsen minäkuvan kehityksessä, itseluottamuksen rakentamisessa sekä vuorovaikutustaitojen oppimisessa. Kun näitä taitoja harjoitellaan turvallisen aikuisen tuella pienestä pitäen, rakennetaan pohjaa myös niihin myrskyisempiin kasvun vuosiin, jolloin vahvaa minäkuvaa ja itsetuntoa tarvitaan. Jokainen lapsi tarvitsee varmasti uusien taitojen oppimiseen aikuisen tukea, ohjausta ja kannustusta. Ja ennen kaikkea valtavan tärkeitä onnistumisen kokemuksia. Koska lapset ovat yksilöitä, tarvitaan aikuiselta pelisilmää siihen mitä kukin lapsi tarvitsee. Eikä sen havaitsemiseen tarvita ohjattua harrastusta tai ammattikasvattajan koulutusta, ihan jokainen kannustava vanhempi on siihen oikein pätevä. Riittää kun lähtee lasten kanssa yhdessä liikkeelle, ihan vaikka sinne omalle pihalle ja antaa lasten liikkua. Antaa lapsille tilaa oivaltaa ja harjoitella omia taitoja, on läsnä ja uskaltaa heittäytyä välillä myös itse mukaan. Ja toki jos jokin asia mietityttää tai kaipaat vinkkejä ja ohjausta, on sitä aina saatavilla ihan matalalla kynnyksellä. 

Ajat muuttuvat, mutta vanhemmuus säilyy!

En usko että pihapelien aikakausi on lopullisesti ohi. Näen päivittäin omassa naapurustossa innokkaita, liikkuvia lapsia ja samaa yhteisöllisyyttä kuin silloin ennen. Elämme kuitenkin erilaisessa ympäristössä kuin vuosikymmenet sitten ja minusta se on ihan OK. Puhelimet ja tabletit ovat tätä päivää, mutta vanhempina meillä on edelleen yhtälailla mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia pelisääntöjä niiden kanssa perheeseen luodaan. Ja aikuisen oma esimerkki on tässäkin kohtaa avainasemassa. Aikuinen on loppujen lopuksi kuitenkin se jonka kuuluu tehdä päätökset näistäkin asioista, lapselle se on aivan liian iso vastuu kannettavaksi. Se voi herättää lapsessa kiukkua tai mökötystä, mutta sitä se kasvu välillä vaatii. Myös niiden tunteiden vastaanottaminen kuuluu osana vanhemmuuteen, eikä niitä pidä vältellä.

Meidän aikuisten ratkaisuilla ja sanavalinnoilla on valtavasti merkitystä. Me olemme kuin moottori, jolla on mahdollisuus kasvattaa lapsen intoa ja motivaatiota liikkumiseen, sekä uskoa itseensä ja omiin taitoihin. Meidän tehtävä on kehua lasta onnistumisen hetkellä sekä kannustaa ja rohkaista erityisesti silloin kun tarvitaan lisää harjoitusta. Kun lähdemme yhdessä liikkeelle ja kannustamme ja innostamme lapsia omalla esimerkillämme liikkumaan, kannattelemme varmasti liikunnan iloa myös sinne tulevaisuuteen. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *